Nara ja innokkaat peurat

Maanantaina lähdimme käymään Narassa, joka oli Japanin pääkaupunki Heja-kaudella (kaiketi vuosina 700-1100: wikipediasta löytyy oikeampaa tietoa). Narassa on paljon buddhalaisia temppeleitä, koska Heja-kaudella buddhalaisuutta tuotiin innokkaasti Japaniin. Nykyisin siellä on useita Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvia rakennuksia ja alueita. Meitä kiinnostivat kuitenkin enemmän Naran toinen päänähtävyys, peurat. 

Narasta kerrotaan legendaa, että vuonna 768 kami saapui kaupunkiin valkoisella pyhällä peuralla. Tästä peurasta polveutuvat nykyisin Naran puiston peurat. 1950-luvulle asti peurat katsottiin pyhiksi ja niiden tappamisesta oli vakavia seuraamuksia, mutta tänä päivänä ne katsotaan ihan tavallisiksi villieläimiksi. 

Naran peuroja. Urokset (sarvet päässä) elävät keskimäärin viisi vuotta vähemmän kuin naaraat, eli vain n. 15-vuotiaksi. Kyltissä kerrotaan, että shikasembei eli peurakeksi maksaa 150 jeniä.

Matkustimme noin tunnin ajan junalla Naran JR:n asemalle. Junassa kohtasimme erittäin ystävällisen vanhan sedän, joka neuvoi meille mistä saimme kartat Naran asemalla ja ohjasi meidät myös kohti oikeaa suuntaa monesti. Vaikutti siltä, että setä oli aiemminkin neuvonut turisteja. 

Peuraemo imettää poikasta suojelualueella.

Aluksi suuntasimme katsomaan peurojen vasoja ja ostimme peurakeksejä, joita myytiin muutenkin ympäri puistoa (noin euron maksoivat). Peuroilla on puiston alueella oma suojelualue, jossa niitä on tarhattuna. Tällä estetään poikimisen aikana syntyviä peurojen ja ihmisten välisiä ikäviä kohtaamisia. (Peurat eivät käy ihmisten kimppuun ja tyhmät turistit eivät vahingossa mene ottamaan pataan peuroilta.) Peuroilla oli ihan mukavan näköiset aitaukset ja oma sadetinkin hellettä helpottamaan. 

Peurojenkatseluaitaus. Peuroilla oli päivänvarjoja ja niille pystyi heittelemään ruokaa, jota pystyi ostamaan.

Vaeltelimme puistossa kohti Todaiji-temppeliä, joka on suurin puurakennus maailmassa. Matkalla kohtasimme joitakin hyvin ujoja peuroja, jotka eivät uskaltaneet tulla ollenkaan ihmisiä lähelle. Mitä lähemmäs temppeliä ja suosituinta turistialuetta tulimme, sitä innokkaammin peurat pyysivät keksejä. Onneksi Anton toimi kuten oikea herrasmies toimii ja kantoi peurakeksejä Annikan puolesta. Näin Annika pystyi keskittymään kuvaamaan peuroja ja välillä hermostunutta Antonia. 

Naran puistoa. Oli hyvin nättiä.

Anton syöttää peuraa, joka oli mukavan rauhallinen.

Annika Todaiji-temppelille johtavan portin edessä.

Emme menneet katsomaan mitään temppeliä sisältä, sillä moniin oli pääsymaksu. Silittelimme peuroja suuren portin edustalla ja Annikakin yritti hakea Disney-prinsessa -tunnelmaa antamalla peuroille syötävää kuin Lumikki konsanaan. Peurojen syöttäminen Narassa muistuttaa kuitenkin minkä tahansa villieläimien syöttämistä sillä erotuksella, että siellä laukku on hyvä pitää kiinni ja pukeutua väljään paitaan. Onneksi märehtijöillä ei ole kovin teräviä hampaita ja yksikään peura ei potkaissut tai tönäissyt. Lapsia ei kannata alueelle viedä (ainakaan keksien kanssa). Vinkkinä voi antaa myös sen, että kannattaa ostaa peurakeksejä hieman syrjäisemmältä myyntikojulta ja pitää käsissä vain keksejä (kartamme näyttivät kelpaavan myös ruuaksi).

Portti, joka johti temppelialueelle. Se oli hyvin iso.

Annika syöttää peuroja. Keksejä olisi ollut helpompi antaa, jos ne olisi saanut pois kääreestään nopeammin. Prinsessatunnelmaa ei tullut, sillä oli kiire saada keksit pois käsistä ennen kuin peurat syövät paidan.

Söimme Narassa tyypillisen japanilaisen lounaan pienessä ravintolassa. Friteerattua possua sisältänyt annos maksoi 800 jeniä (n. 5,75 e).